Juhannusmietteitä

 Juhannus, mittumaari, keskikesän juhla. 

Olen viettänyt sitä kotoisasti kahden nuorimman poikaseni kanssa, kuinkas muuten. Eilinen juhannusaatto oli onneksi aurinkoinen ja ehdimme touhuta perinteiset jutut. Eli kansainväliset suurmarkkinat ja sukulaiskyläilyn. 

Tänään sateli vettä. Nukuimme aamusta tosi pitkään ja iltapäivällä ajelimme kaupoille naapuripitäjään. Siellä pientä maisema-ajelua ja sitten kotiin.

Illemmalla ajattelin huvittaa itseäni ja kokeilla hiukan meikata. Pohjustuksena tälle: en ole koskaan oikeastaan osannut tai edes meikannut suuremmin.

Nyt sitten harjoittelin hiukan tätä taitoa pitkästä aikaa. Ihan mukavaa ja lopputulemakin varsin kelvollinen. Tai ainakin minulle riittävä.

Pohdiskelin siinä sitten väkisinkin omaa itseäni ja olemustani. En ole juuri ikinä ollut kovin itsevarma. Ennemmin epävarma ja vetäytyvä.  

Etenkin viimeisin suhteeni, jonka aikana  oma itsetuntoni ja -tuntemukseni joutui koitokselle.

Eron jälkeen onneksi sain tukea ja ymmärrystä itseäni vanhemmalta ystävältä, joka osasi potkia minua oikeaan suuntaan. Hänen ja muutaman ammatti-ihmisen ansiosta koen tänä päivänä olevani itsevarmempi ja seisovani todellakin omilla jaloillani.

Koska yhä edelleen entinen puolisoni puhuu siitä, jos me vaikka vielä palasimme yhteen. Jos minä kuitenkin hänestä vielä välittäisin.

Hän, joka aloitti uusien suhteiden etsimisen todennäköisesti vielä sairaalassa ollessaan. Hän, joka on yhden ystävättärensä kanssa tapaillut kahden kuukauden jälkeen meidän erostamme eli nyt jo reilusti yli vuoden.

Hän, joka kuitenkin ilmoittaa samantien, jos minä puhelen mahdollisesta uudesta suhteesta, että "Kerroppa kuka se kaveri on, niin minä hoidan sen pois kuleksimasta."

Hän, joka sanoo, ettei halua olla julkisesti kenenkään kanssa, koska se voi olla este meidän yhteenpaluullemme.

Hän, joka kysyi tulisinko takaisin, jos hän antaisi minulle rahaa useita tuhansia? Tai vaikka koko omaisuutensa?

Hän, joka oli kumppanini yli viisi vuotta. Hän, jonka kanssa jaoimme niin paljon.

Hän, jonka kanssa muutin yhteen, kihlauduin ja menin naimisiin.

Hän, jonka kanssa yritimme lasta kolme pitkää vuotta. 

Hän, joka on kuopukseni isä.

Hän, joka petti, manipuloi ja hyväksikäytti minua koko suhteemme ajan.

Hän, joka kärsii narsistisesta persoonallisuudhäiriöstä. 

Hän, joka ei vaan voi antaa periksi.

Hän.

 

Yksinäisyydestä

 Joka kerta, kun olen yksinäinen ja surullinen, ilman kumppania.

Muistutan itseäni siitä, mitä elämäni oli kanssasi Herra Narsisti.

Kun suutuit, huusit. Rikoit esineitä, uhkasit tuhota muistoja. Hakkasit itseäsi. Revit listoja irti seinistä. Tulit väliovista läpi, niiden oltuna lukossa tahdostani. 

Uunin lasin hajotit. Sirpaleita oli kaikkialla. Uhkailit itsemurhalla, miltei jokaisessa riidassa. Uhriuduit. Poistit sosiaalisen median palveluita käytöstä, koska epäilin toimiasi siellä. Jälkeenpäin kävi ilmi, epäilyjeni olleen totta aina. 

Itkit teatraalisesti. Toistelit aina samaa: en ole tehnyt mitään, en tarkoittanut, se ei ole totta. Ei on sinun sanasi, sen sinä hallitset.

Halusit tietää tarkkaan missä olin ja kenen kanssa. Teit sen huomaamatta, verhoten sen ikävään ja välittämiseen. Viestejä tuli paljon. Kontrolli pelasi. Kotiin tullessa odotit pihalla tai vähintään ovensuussa. Kyselit lisää tekemisiäni ja olemisiani.

Olit nuuka. Et halunnut sijoittaa juuri rahaa perheeseen. Ruokamenot olivat rajatut. Lapset eivät tarvinneet ikinä mitään mukavaa, jos sinulta kysyttiin. Omat heräteostoksesi ja halusi olivat tärkeintä. Kuten sitten kaiken jälkeen sainkin lukea niistä viesteistä, joilla sovit maksullisen seksin ostoista ja kehuit taitavia "asiakaspalvelijoita".

Joskus ihmettelin miten kummassa kaikkiin suosikkivaatteisiini ilmestyi "pesussa" reikiä ja erikoisia öljytahroja, joille ei tuntunut löytyvän selitystä. Enää en ihmettele. Halusit pilata kauniit vaatteeni, jotta en varmasti näyttäisi kenenkään silmissä kauniilta.

Yritit huomautella rivien välistä kaikenlaista. Kuinka karkit ovat epäterveellistä, miten sinun itsesi pitäisi alkaa treenata, kun olet huonossa kunnossa. Tosiasiassa yritit saada minut epävarmaksi itsestäni ja miellyttämään sinua sillä tavoin. Tiedän tämän, koska näin teit ensimmäiselle vaimollesi ja hyvin tuhoisin seurauksin.

Jos minä hankin uudet kengät tai vaatteen, sinun piti saada myös samat asiat. Tai vaihtoehtoisesti omit sitten minun tavaroitani. Usein valitit, että sinun sukkasi ovat rikki ja bokserit kulahtaneita. Ja minä tyhmä monesti ostin sinulle uusia ilahduttaakseni. 

Niin kauan jaksoin yrittää ja uskoa. Meidän takiamme. Mutta ehkä kaikista eniten lasten takia. Kunnes lopulta minun oli otettava selvyys asioista ja silloin kaikki loppui.

Muutin pois yhteisestä kodistamme. Se vaati ensin evakkoasumista ystäväperheessä sosiaalipäivystyksen ohjeistamana ja myöhemmin poliisin virka-apua. 

Sellainen kevyt reissu se. Ja mitä kaikkea sen jälkeenkin vielä tapahtui. Kaikkea en jaksa edes ajatella, saati kirjoittaa.

Mutta hauskinta kaikessa on se, että sinä Herra Narsisti, hankit uutta seuraa välittömästi, kun muuttoauton perävalot vilahtivat tontilta. Kaikenlaista seuraa, useasta paikasta. Ja aina löytyy uusia herkkäuskoisia ja huijattavia. Aina sinä osaat kertoa tarinasi niin, että sinä olet uhri ja väärinymmärretty. 

Minä puolestani olen keräillyt sydäntäni kasaan. Käynyt läpi kaikkea tapahtunutta. Ammatti- ihmisten ja läheisten kanssa. Työstänyt muistoja, itkenyt ja surrut. Ollut vihainen, pettynyt, ahdistunutkin.

Mutta onneksi löysin itseni ja uskon elämään heti alkutiimellyksessä. Muutoin asiat saattaisivat olla paljon hullummin.

Kaksi asiaa, mitkä kannattelevat: lapset ja rakkaus. Kyllä kaikki järjestyy.✨

Muistojen meressä uimassa..

 Vuosi sitten helmikuun kuudestoista oli perjantai. Muutamaa päivää aiemmin olin saanut selville, että puolisoni oli ollut uskoton - ainakin kerran. Olimme asuneet muutamia päiviä eri osoitteissa tilanteen takia. Hän oli päättänyt hakeutua saamaan apua tilanteeseensa. Hänen vointinsa ei ollut millään lailla hyvä tai lähelläkään normaalia. Olin käynyt hänen kanssaan usealla eri vastaanotolla, koska hän halusi minun olevan tukena ja mukana kertomassa asioista. Perjantaina aamupäivällä hän tuli luokseni silloiseen yhteiseen kotiimme ja toi minulle kukkia. Ne olivat kevään kukkia, Jaloleinikkejä. Silloin ne olivat minun lempikukkiani. Hauskinta tässä oli vielä se, että treffipalvelussa, jossa aikanaan tapasimme nimimerkkini oli Jaloleinikki. Laitoin kukat maljakkoon, vaikka alun alkaen mieleni olisi tehnyt rutistaa koko kukkapaketti myttyyn ja hyppiä sen päällä. Mutta enhän minä voinut. Olin hillitty ja rauhallinen itseni, vaikka sisälläni velloi ja puristi. 

Puoliso tuli kotiin, koska hänen piti pakata tavarat osastolle mukaan, hoitoon lähtöä varten. Hän oli saanut edellisenä päivänä soiton tästä. Tämä tieto oli helpottanut minua jonkin verran, sillä tiesin että hetki, jolloin voisin hengittää vapaammin, oli lähempänä. Kun pakkaaminen oli suoritettu, lähdimme autolla matkaan. Minä, puoliso ja yhteinen neljä kuukautta vanha lapsemme.

Matkan tunnelma oli outo. Puolison käytös ja persoona oli ollut erikoinen, ylikorostuneen seksuaalinen ja ilkeä suunnilleen lapsen syntymästä asti. Muistan kuinka matkalla hän yhtäkkiä katsoi minua ja sanoi: "Muistan minkälainen hölmö hymy sinulla aina on, kun löydät kirpparilta jonkin erikoisen pienen esineen ja katsot sitä niin onnellisena." 

Siinä hetkessä ymmärsin, että ihminen, jonka kanssa olin elänyt, ei ollut koskaan ollut totta. Hänen naamarinsa oli nyt tipahtanut ja ilkeitä mielipiteitä ja herjauksia tipahteli kuin apteekin hyllyltä. Meidän yhteinen harrastuksemme oli ollut kirpparit ja vanhojen esineiden keräily. Mielestäni hänellä se oli vielä enemmän lähtenyt laukalle ja hänellä oli aika iso kokoelma vanhoja esineitä ja tietynlaisia leluja. Ja nyt oli vieressäni, hymyillen ilkeää "hullunhymyä" ja odotti miten reagoisin. 

Aivan sanatarkasti en muista vastaustani, mutta muistelen sanoneeni jotain siihen suuntaan, että millä lailla se minun iloni on sinulta pois? Ja että olin luullut hänenkin pitävän kirppisreissuistamme yhtä lailla. Tähän hän vastasi jotain ympäripyöreää, ettei hän tarkoita mitään pahaa. No loppumatka sujui jotenkin, jotain joutavia puhellen. Tästä eteenpäin asiat sujuivat omalla painollaan, mutta hitaasti. Pääsimme osastolle sisään, mutta jouduimme odottamaan sisäänkirjausta, koska edellinen hoitokokous oli pitkittynyt. Muistelen meidän odotelleen reilun tunnin siinä käytävän penkeillä istuen. Kaikeksi onneksi vauva viihtyi hyvin, eikä häntä käynyt itkettämään. Samaa ei voinut sanoa hänen isästään, joka muuttui hetki hetkeltä silminnähden ahdistuneemmaksi ja hermostuneeksi. Hän katseli osastolla liikkuvia potilaita varautuneena, hieman arvosteleva katse silmissään. Lopulta hän katsoi minua ja puuskahti: "Sinä häpeät minua, eikö niin?" Siinä puhuessaan hänen koko olemuksensa huusi sitä, että hän haluaa paeta tilanteesta ja perua lupauksensa hoitoon jäämisestä.

Muistan elävästi kuinka tuo yksittäinen lause väänsi sisuskalujani ja aiheutti jälleen kerran valtavan pettymyksen tunteen.

Sanoin puolisolleni sanat, jotka eivät unohdu mielestäni varmasti milloinkaan. "Ihan mitä tahansa muuta voit sanoa, mutta älä ikinä kuvittele, että minä häpeäisin sinua tämän takia tai muutenkaan."

Pari sanaa rakkaudesta

Rakkaus on vaikea laji.

Mä en ole osannut sitä suorittaa oikein. 

Se ei oo mun peli.

Tai oikeastaan oon varmaan yrittänyt aina ihan liikaa. Kaikissa mun tähän astisen elämäni pitkissä ihmissuhteissa on ollut sama "kaava". Oon tavannut ihmisen, joka on ensin ilmaissut kiinnostuksensa mua kohtaan. Mä itse olen empinyt aluksi, mutta lähtenyt mukaan, ehkä juuri toisen sinnikkyyden ansiosta. Pikkuhiljaa olen sitten oppinut tykkäämään, rakastamaan, välittämään.Pitkässä juoksussa oon sitten kokenut, että vastaan tulee hetkiä, jotka näyttää sen, ettei tässä olla ihan samassa veneessä tai puhuta samaa kieltä.

Kuitenkin oon tuumannut, että kyllä tästä selvitään, kunhan yritän enemmän, rakastan lujemmin, teen parhaani.On ollut välillä paljon hyviä hetkiä, onnea, tasaista elämää. Arkea, joka pitää elämän raamit paikoillaan. Kunnes taas tullaan myrskynsilmään, riidellään ja kiistellään siitä samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen.Ja tämä sama kuvio on pyörinyt kolme kertaa vaihtelevan määrän vuosia.

Ja tässä vaiheessa haluan korostaa, että en tässä hauku tai syyttele ketään. Korkeintaan itseäni. Jokainen parisuhde on alkanut siten, että minua on alettu "jallittaa" ja hiukan empien oon alkanut näitä herroja kutakin tapailla.Eikä siinä mitään, minä itse en vain koskaan tullut ajatelleeksi, ettei joka ainoaan ihmissuhteeseen tarvitse sitoutua niin syvästi, kuin minä tein.

Mitä tästä nyt sitten oon oppinut?

Ainakin sen, ettei mikään sitoumus, kuten vaikkapa avioliitto itsessään merkitse yhtään mitään, jos siihen ei kumpikin lähde samoilla askelmerkeillä.Mä haaveilin pienestä tytöstä asti elämänmittaisesta parisuhteesta. Avioliitosta ja onnellisesta ydinperheestä. Kummallakin kerralla naimisiin mennessä olin varma sitoutumisesta ja tein sen täydestä sydämestä. 

Entäpä tämä viimeisin liitto, jonka ei pitänyt koskaan edes toteutua. Siitä syystä, että olin kertonut, etten enää mene naimisiin muutoin kuin kirkossa ja kirkkohäitä emme voisi viettää, kun toinen osapuoli ei kuulu kirkkoon, eikä ole edes konfirmoitu. No, mitä tekee hän. Liittyy kirkkoon ja suorittaa aikuisrippikoulun. Tässä voidaan todeta, että näemmä narsisti on valmis ihan mihin vain saadakseen uhrinsa kunnolla koukkuun.

En siis ole saavuttanut elämässäni sitä tavoittetta, jonka itselleni olin asettanut.

Jos minua käytäisiin arvioimaan oikein huolella, kävisi pian ilmi, etten todellakaan ole tosielämän parisuhteenhakumarkkinoilla mikään "paras saalis" yhtään kenellekään. Kahdesti eronnut kahden pojan lähivanhempi ja yhden yksinhuoltaja. Tavallinen duunari ja maalaistyttö.Onneksi kuitenkaan en keskity siihen mikä on mennyt vihkoon tai muutenkaan pelkästään omiin puutteisiini ja epäonnistumisiin. Jos sen tekisin, voisin ihan huoletta heittää lusikan nurkkaan ja kirveen kaivoon..Kenenkään ihmisen arvo tai merkitys ei riipu siitä, mitä on saavuttanut tai missä on mokaillut.

Tärkeintä on kuitenkin se, millainen pohjimmiltaan on.

Miten kohtelee muita ihmisiä ja itseään. Miten näkee maailman ja sen ihmeet. Suhtautuuko elämään rakkauden kautta vai pelon hallitsemana? Jos keskittyy aina ja kaikessa piehtaroimaan negatiivisuudessa, on kovin vaikea nähdä mitään kaunista itsessään tai toisissa.

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt surutyötä.

Olen surrut rakkautta, joka ei ollut koskaan totta. Sitä, kuinka paljon toinen ihminen voi satuttaa, pettää ja hyväksikäyttää toista, toisinaan tajuamatta sitä edes itse. Surrut sitä, etten luottanut aiemmin itseeni. Omiin aavistuksiin, tunteisiin ja intuitioon. Surrut sitä, etten ollut rohkeampi aiemmin. 

Surrut lasten surua, hajonnutta uusperhettä.

Surrut sitä, että niin kovasti toivotun ja odotetun lapsen syntymä oli se viimeinen niitti, joka laukaisi helvetin valloilleen.

Surrut sitä, etten ollut rakkauden arvoinen. 

Vaikka rakastin niin paljon ja tosissani, en merkinnyt toiselle mitään.

Olin pelkkä pelinappula pelilaudalla, jossa oli lukuisia muitakin, kiinnostavampia ja parempia nappuloita. 

Ja toisaalta ennenkaikkea surrut säälien tätä peluria, joka ei taida voida itselleen yhtään mitään.

Rehellisesti sanottuna, vaikka olen teoriassa käsittänyt kuinka paljon sydänsurut voivat sattua... En ole kuitenkaan sitä  ymmärtänyt aiemmin. Olen jo mennyt pahimman vaiheen yli, mutta silti minuun sattuu. 

Hetkenä, kun itku kumpuaa jostain niin syvältä, mitä et itsekään käsitä. Jostain niiden kaikkien muistojen ja  koettujen hetkien lomasta, kuin yhä ilkkuen sitä, miten sinisilmäinen hölmö olet ollut.

Hyvänen aika! Täällä ollaan taas..

Otsikossa on todettu kaikki oleellinen. Olen alkanut taas kirjoittaa enemmän vuosien tauon jälkeen ja tajusin yhtäkkiä: minulla on olemassa tämä blogi.

Enää minun ei tarvitse täyttää Facebookkia kaikilla pitkillä pohdinnoillani, vaan voin laittaa ne tänne. Varsinainen win-win-tilanne kaikinpuolin siis.

Joten, pitäkää hatuistanne kiinni, Vihertiikeri on täällä taas...