Pari sanaa rakkaudesta

Rakkaus on vaikea laji.

Mä en ole osannut sitä suorittaa oikein. 

Se ei oo mun peli.

Tai oikeastaan oon varmaan yrittänyt aina ihan liikaa. Kaikissa mun tähän astisen elämäni pitkissä ihmissuhteissa on ollut sama "kaava". Oon tavannut ihmisen, joka on ensin ilmaissut kiinnostuksensa mua kohtaan. Mä itse olen empinyt aluksi, mutta lähtenyt mukaan, ehkä juuri toisen sinnikkyyden ansiosta. Pikkuhiljaa olen sitten oppinut tykkäämään, rakastamaan, välittämään.Pitkässä juoksussa oon sitten kokenut, että vastaan tulee hetkiä, jotka näyttää sen, ettei tässä olla ihan samassa veneessä tai puhuta samaa kieltä.

Kuitenkin oon tuumannut, että kyllä tästä selvitään, kunhan yritän enemmän, rakastan lujemmin, teen parhaani.On ollut välillä paljon hyviä hetkiä, onnea, tasaista elämää. Arkea, joka pitää elämän raamit paikoillaan. Kunnes taas tullaan myrskynsilmään, riidellään ja kiistellään siitä samasta asiasta yhä uudelleen ja uudelleen.Ja tämä sama kuvio on pyörinyt kolme kertaa vaihtelevan määrän vuosia.

Ja tässä vaiheessa haluan korostaa, että en tässä hauku tai syyttele ketään. Korkeintaan itseäni. Jokainen parisuhde on alkanut siten, että minua on alettu "jallittaa" ja hiukan empien oon alkanut näitä herroja kutakin tapailla.Eikä siinä mitään, minä itse en vain koskaan tullut ajatelleeksi, ettei joka ainoaan ihmissuhteeseen tarvitse sitoutua niin syvästi, kuin minä tein.

Mitä tästä nyt sitten oon oppinut?

Ainakin sen, ettei mikään sitoumus, kuten vaikkapa avioliitto itsessään merkitse yhtään mitään, jos siihen ei kumpikin lähde samoilla askelmerkeillä.Mä haaveilin pienestä tytöstä asti elämänmittaisesta parisuhteesta. Avioliitosta ja onnellisesta ydinperheestä. Kummallakin kerralla naimisiin mennessä olin varma sitoutumisesta ja tein sen täydestä sydämestä. 

Entäpä tämä viimeisin liitto, jonka ei pitänyt koskaan edes toteutua. Siitä syystä, että olin kertonut, etten enää mene naimisiin muutoin kuin kirkossa ja kirkkohäitä emme voisi viettää, kun toinen osapuoli ei kuulu kirkkoon, eikä ole edes konfirmoitu. No, mitä tekee hän. Liittyy kirkkoon ja suorittaa aikuisrippikoulun. Tässä voidaan todeta, että näemmä narsisti on valmis ihan mihin vain saadakseen uhrinsa kunnolla koukkuun.

En siis ole saavuttanut elämässäni sitä tavoittetta, jonka itselleni olin asettanut.

Jos minua käytäisiin arvioimaan oikein huolella, kävisi pian ilmi, etten todellakaan ole tosielämän parisuhteenhakumarkkinoilla mikään "paras saalis" yhtään kenellekään. Kahdesti eronnut kahden pojan lähivanhempi ja yhden yksinhuoltaja. Tavallinen duunari ja maalaistyttö.Onneksi kuitenkaan en keskity siihen mikä on mennyt vihkoon tai muutenkaan pelkästään omiin puutteisiini ja epäonnistumisiin. Jos sen tekisin, voisin ihan huoletta heittää lusikan nurkkaan ja kirveen kaivoon..Kenenkään ihmisen arvo tai merkitys ei riipu siitä, mitä on saavuttanut tai missä on mokaillut.

Tärkeintä on kuitenkin se, millainen pohjimmiltaan on.

Miten kohtelee muita ihmisiä ja itseään. Miten näkee maailman ja sen ihmeet. Suhtautuuko elämään rakkauden kautta vai pelon hallitsemana? Jos keskittyy aina ja kaikessa piehtaroimaan negatiivisuudessa, on kovin vaikea nähdä mitään kaunista itsessään tai toisissa.

Viimeisen vuoden aikana olen tehnyt surutyötä.

Olen surrut rakkautta, joka ei ollut koskaan totta. Sitä, kuinka paljon toinen ihminen voi satuttaa, pettää ja hyväksikäyttää toista, toisinaan tajuamatta sitä edes itse. Surrut sitä, etten luottanut aiemmin itseeni. Omiin aavistuksiin, tunteisiin ja intuitioon. Surrut sitä, etten ollut rohkeampi aiemmin. 

Surrut lasten surua, hajonnutta uusperhettä.

Surrut sitä, että niin kovasti toivotun ja odotetun lapsen syntymä oli se viimeinen niitti, joka laukaisi helvetin valloilleen.

Surrut sitä, etten ollut rakkauden arvoinen. 

Vaikka rakastin niin paljon ja tosissani, en merkinnyt toiselle mitään.

Olin pelkkä pelinappula pelilaudalla, jossa oli lukuisia muitakin, kiinnostavampia ja parempia nappuloita. 

Ja toisaalta ennenkaikkea surrut säälien tätä peluria, joka ei taida voida itselleen yhtään mitään.

Rehellisesti sanottuna, vaikka olen teoriassa käsittänyt kuinka paljon sydänsurut voivat sattua... En ole kuitenkaan sitä  ymmärtänyt aiemmin. Olen jo mennyt pahimman vaiheen yli, mutta silti minuun sattuu. 

Hetkenä, kun itku kumpuaa jostain niin syvältä, mitä et itsekään käsitä. Jostain niiden kaikkien muistojen ja  koettujen hetkien lomasta, kuin yhä ilkkuen sitä, miten sinisilmäinen hölmö olet ollut.