Vuosi sitten helmikuun kuudestoista oli perjantai. Muutamaa päivää aiemmin olin saanut selville, että puolisoni oli ollut uskoton - ainakin kerran. Olimme asuneet muutamia päiviä eri osoitteissa tilanteen takia. Hän oli päättänyt hakeutua saamaan apua tilanteeseensa. Hänen vointinsa ei ollut millään lailla hyvä tai lähelläkään normaalia. Olin käynyt hänen kanssaan usealla eri vastaanotolla, koska hän halusi minun olevan tukena ja mukana kertomassa asioista. Perjantaina aamupäivällä hän tuli luokseni silloiseen yhteiseen kotiimme ja toi minulle kukkia. Ne olivat kevään kukkia, Jaloleinikkejä. Silloin ne olivat minun lempikukkiani. Hauskinta tässä oli vielä se, että treffipalvelussa, jossa aikanaan tapasimme nimimerkkini oli Jaloleinikki. Laitoin kukat maljakkoon, vaikka alun alkaen mieleni olisi tehnyt rutistaa koko kukkapaketti myttyyn ja hyppiä sen päällä. Mutta enhän minä voinut. Olin hillitty ja rauhallinen itseni, vaikka sisälläni velloi ja puristi.
Puoliso tuli kotiin, koska hänen piti pakata tavarat osastolle mukaan, hoitoon lähtöä varten. Hän oli saanut edellisenä päivänä soiton tästä. Tämä tieto oli helpottanut minua jonkin verran, sillä tiesin että hetki, jolloin voisin hengittää vapaammin, oli lähempänä. Kun pakkaaminen oli suoritettu, lähdimme autolla matkaan. Minä, puoliso ja yhteinen neljä kuukautta vanha lapsemme.
Matkan tunnelma oli outo. Puolison käytös ja persoona oli ollut erikoinen, ylikorostuneen seksuaalinen ja ilkeä suunnilleen lapsen syntymästä asti. Muistan kuinka matkalla hän yhtäkkiä katsoi minua ja sanoi: "Muistan minkälainen hölmö hymy sinulla aina on, kun löydät kirpparilta jonkin erikoisen pienen esineen ja katsot sitä niin onnellisena."
Siinä hetkessä ymmärsin, että ihminen, jonka kanssa olin elänyt, ei ollut koskaan ollut totta. Hänen naamarinsa oli nyt tipahtanut ja ilkeitä mielipiteitä ja herjauksia tipahteli kuin apteekin hyllyltä. Meidän yhteinen harrastuksemme oli ollut kirpparit ja vanhojen esineiden keräily. Mielestäni hänellä se oli vielä enemmän lähtenyt laukalle ja hänellä oli aika iso kokoelma vanhoja esineitä ja tietynlaisia leluja. Ja nyt oli vieressäni, hymyillen ilkeää "hullunhymyä" ja odotti miten reagoisin.
Aivan sanatarkasti en muista vastaustani, mutta muistelen sanoneeni jotain siihen suuntaan, että millä lailla se minun iloni on sinulta pois? Ja että olin luullut hänenkin pitävän kirppisreissuistamme yhtä lailla. Tähän hän vastasi jotain ympäripyöreää, ettei hän tarkoita mitään pahaa. No loppumatka sujui jotenkin, jotain joutavia puhellen. Tästä eteenpäin asiat sujuivat omalla painollaan, mutta hitaasti. Pääsimme osastolle sisään, mutta jouduimme odottamaan sisäänkirjausta, koska edellinen hoitokokous oli pitkittynyt. Muistelen meidän odotelleen reilun tunnin siinä käytävän penkeillä istuen. Kaikeksi onneksi vauva viihtyi hyvin, eikä häntä käynyt itkettämään. Samaa ei voinut sanoa hänen isästään, joka muuttui hetki hetkeltä silminnähden ahdistuneemmaksi ja hermostuneeksi. Hän katseli osastolla liikkuvia potilaita varautuneena, hieman arvosteleva katse silmissään. Lopulta hän katsoi minua ja puuskahti: "Sinä häpeät minua, eikö niin?" Siinä puhuessaan hänen koko olemuksensa huusi sitä, että hän haluaa paeta tilanteesta ja perua lupauksensa hoitoon jäämisestä.
Muistan elävästi kuinka tuo yksittäinen lause väänsi sisuskalujani ja aiheutti jälleen kerran valtavan pettymyksen tunteen.
Sanoin puolisolleni sanat, jotka eivät unohdu mielestäni varmasti milloinkaan. "Ihan mitä tahansa muuta voit sanoa, mutta älä ikinä kuvittele, että minä häpeäisin sinua tämän takia tai muutenkaan."
