Ystävälle

Tänään minä menetin ystävän.
Niin, joku saattaa jo arvata; kyseessä on lemmikkieläin. Perheenjäsen. Minun ajatusmaailmassani yksi laumamme jäsenistä. Pienehkö, karvainen, pahansisuinen, toisinaan hyvinkin rakastettava, itsepäinen, itsenäinen -kissa.
(Jos joku nyt siellä ruudun toisella puolella tuhahtaa ja ajattelee, että "Jaa, kissa, kyllähän noita maailmaan mahtuu" suosittelen lämpimästi siirtymistä jollekin muulle sivulle.)

Tämä kissa, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä P, oli erikoinen tapaus.
P tuli meille vahingossa, oikeastaan sattumalta. Kesällä 2009, kun olimme asuneet hetken aikaa nykyisessä kodissamme, mieheni löysi ladosta kissapoikueen. Monta pientä karvaista rääpälettä sekä jossain taustalla häilyi niiden arka ja huolehtiva emo -kulkukissa. Tästä poikueesta, jossa oli P:n lisäksi ainakin 4 muuta sisarusta, ei ollut elinvoimmaisia kuin yksi: meidän pikku P. Kissanpojat olivat sukusiittoisia ja tästä syystä P:llakin oli pieni pää verrattuna vartaloon- muuta fyysistä vikaa hänellä ei ollut.

P tuli ja asettui taloksi. Ainut asia, joka varjosti sen pentuaikaa oli se, että se ei päässyt varttumaan laumassa. Sattuneista syistä. Tämän takia se kiintyikin meihin varsin vahvasti.
Yritimme vahtia silmä kovana milloin P:lla olisi ensimmäisen kiima, jotta vahinkoa ei ehtisi tapahtua ja veisimme sen oitis leikattavaksi. Kilin kontit. Kävi hyvin perinteisesti ja seuraavana kesänä meillä oli 3 kissanpentua (pentuja syntyi kaikkiaan viisi, yksi oli kuollut jo syntyessään ja toinen menehtyi pian syntymän jälkeen, koska sillä oli paha vamma) ja P hääräsi ylpeänä emona.

Tämän jälkeen P leikattiin ja samoin kaikki sen pennut. Yksi pennuista muutti uuteen kotiin, kaksi jäi meille asumaan. Pentuajan P oli varsin mallikas emo. Mutta kun pennut varttuivat, se alkoi olla sitä mieltä, että ne voisivat varsin hyvin muuttaa muualle. Tästä seurasi jonkin verran ristiriitoja ja tappelua kissojen välillä, joissa minä toimin erotuomarina. Toki tämä reaktio oli täysin ymmärrettävä P mielsi meidät omiksi ihmisikseen, eikä olisi halunnut jakaa huomiota.

P osasi olla oikein herttainen ja kuriseva sylikissa, mutta samassa hetkessä se saattoi äityä kiukuiseksi ja iskeä kiinni jalkaan. Tämä luonteenpiirre saattoi johtua sen pentuajasta. Mutta koska P oli osa perhettämme, hyväksyimme sen oikut ja pyrimme elämään rauhallista rinnakkaiseloa. Vieraita varoittelimme P:n oikuista, koska kaikki eivät olleet kissaihmisiä (kissaihmiset osaavat tulkita kissojen "viestejä" paremmin kuin tavikset)

Kerran P katosi todella pitkäksi aikaa, se oli poissa yli kolme kuukautta. Olimme etsineet, huudelleet, kyselleet ja lopulta hyväksyneet sen, ettei P tulisi enää kotiin. Olimme surullisia.
Kunnes eräänä iltana puhelin soi ja sain tiedon, että naapurin pihalla on aivan P:n näköinen kissa. Ajoin autolla noin puolen kilometrin matkan ja kun astuin autosta pihalle P juoksi minua vastaan. Itkuhan siinä tuli.
Pakkasin kissan kuljetuskoppaan ja vein kotiin. Alkuaika P:n paluun jälkeen oli taas tahmeaa, se sähisi toisillle kissoille ja yritti purra niitä, mutta pian elämä tasautui entiselleen.

P:n reissun aikana meille oli myös syntynyt uusi pieni perheenjäsen, joka itkuineen ja jokelluksineen oli jotain ihan uutta. Rehellisesti sanoen, olimme pelänneet P:n mustasukkaisuutta uutta tulokasta kohtaan. Kissan ja lapsen tutustuttaminen oli hyvin varovaista ja arkaa, mutta pian huomasimme huolemme turhaksi. P oli aina ensimmäisenä paikalla, jos pikkuihminen itki tai käyttäytyi tavallisuudesta poikkeavasti. Se otti vastuulisen emon roolin.

Viimeisinä aikoina P oli jo aikalailla rauhallinen, se hermostui enää harvoin. Oli nähtävissä tietynlaista aikuistumista. Minua P "ärsytti" leikkimällä tuolin hapsuilla vaikka tiesi sen kielletyksi. P tiesi talon säännöt (pöydillä ei hypitä, makuuhuoneeseen ei mennä jne.) ja kunnioitti niitä halutessaan. Ristiriitoja kissojen keskuudessa oli vähän, lähinnä ulkopuoliset tunkeilijat (kuten vieraat kissat jne) järkyttivät niiden eloa. Minä hätistelin tunkeilijoita parhaani mukaan. Kun olimme pihatöissä P vahti pikkuihmistämme, joka osaa jo kävellä. P seurasi lasta ja naukui, jos jokin oli vialla. Älykäs eläin.

Vaikka P:n pahimpina aikoina välillä ajattelin tekeväni siitä rukkaset, en sallinut kenenkään muun koskaan edes vihjaavan moista. Vaikka se oli hankala, tein selväksi että se on osa perhettämme ja sitä kohdellaan sen mukaisesti. "Kissamme asuu täällä- sinä et"
Ajoittain P ärsytti minua ja minä sitä, mutta tiukoissa paikoissa olimme aina yhtä. Tänään, kun kävelin tien varteen pahojen aavistusten leijaillessa mielessäni, pelkäsin että joudun tuomaan ystäväni viimeisen kerran kotiin. Niin kävi. Kun näin vaalean mytyn tien pientareella, tunnistin P:n ja sydämeni meni pieneksi ruttuiseksi mytyksi. Itkin.

Lepää rauhassa rakas ystävä. <3